keskiviikko 24. elokuuta 2011

Kesäkuulumisia, osa 3: Hammashoitoa

Ennen kesälomia sain vihdoin aikaiseksi varata koirille ajan hammaskiven poistoa varten. Sulolla taemmat hampaat olivat puhdistuneet kevään aikana Plaque-Offin ja luiden syömisen ansiosta, mutta kulmureissa ja etuhampaissa hammaskivi oli osittain lähes mustaa ja todella tiukassa. Piippolalla hammaskiveä oli lähinnä yläkulmureissa.

Etsin kohtuuhintaista ja hyvää eläinlääkäriä silloin kun Piippola tuli meille, ja mulle suositeltiin Niittykummusta eläinlääkäri Laura Friskiä. Harmikseni hän jäi juuri silloin äitiyslomalle, joten vakilääkäripaikaksemme valikoitui Soukan pieneläinklinikka (nyk. Eläinlääkäriasema SoVet). Hammaskivenpoisto on ko. paikassa kuitenkin melkoisen tyyristä, joten kokeilin onneani soittamalla Laura Friskille. Ja JIPII, hän oli palannut osa-aikaisesti töihin, hinta-arvio oli noin 50% halvempi kuin Soukassa ja aikakin järjestyi jo samalle viikolle! Lisäksi hän vaikutti todella kivalta ja mukavalta, joten luottavaisin mielin lähdimme hauvojen hampaita hoidattamaan!

Piippola oli ell:llä suhteellisen rentona, mutta vinkaisi rauhoituspiikkiä annettaessa ja luultavasti siksi, että itse piikkikammoisena pelästyin piikkiä ja stressini vaikutti Piippolaankin niin, että piikki vähän kirpaisikin. :( Pitäisi aina muistaa itse olla lääkärissä koko ajan rentona, niin koirallakin on parempi olo. Sulo-reppanaa tärisytti vähän ja hän oli selvästi stressissä, kun ei oikein tiennyt, että mitä tapahtuu. Rauhoituspiikin antaminen onnistui kuitenkin hienosti ja pian molemmat pötköttelivät makuualustalla. Sulo ei olisi millään halunnut antaa aineen vaikuttaa, hän sinnitteli pitkään pää pystyssä ja silmät auki, vaikka Piippola oli jo ihan täydessä unessa. Voi pientä, kun oli niin huolissaan, että apua mitä nyt tapahtuu, täytyy nähdä, ei saa nukahtaa.. :(

Koirien lötköttäessä puolitiedottomina käytin tilaisuutta hyväkseni ja leikkasin molempien kynnet. Olipa yliluonnollisen helppoa! :D Koirareppanat jäi Lauran hoiviin ja me lähdettiin syömään. Sovittuun aikaan palasimme hakemaan kuolanaamaisia, pökerryksissä olevia, mutta ah, niin puhdashampaisia koiriamme! Todella hyvää työtä oli Laura tehnyt!

Hammaskivi on poissa!
(pahoitteluni huonosta kuvanlaadusta, kännykkäkuva nääs..) 

Sulo virkosi rauhoituksesta huomattavasti Piippolaa nopeammin, käveli jopa ihan omin jaloin autoon ja autolta kotiin. Uniselle Piippolalle ell olisi tarjonnut pientä lisäannosta herätysainetta, mutta kun ilta oli muutenkin varattu koirien toipumiselle, niin Piippola sai olla ihan rauhassa pöpperöinen ja heräillä omia aikojaan. Kotona molemmat vain makasivat ja mikäs siinä oli pötkötellessä. Rauhoitusaineen vaikutuksen alaisena nukkumisessa oli vain sellainen pieni sivuvaikutus, että kumpikaan koira ei oikein osannut hallita rakkoaan, vaan pieniä liruja pääsi nukkuessa vuotamaan makuualustalle. Voi toisia. :)

 Mää oon ihan pihalla...

 Lenkille lähdössä. Piippola on vielä ihan mömmöissä. :D

Iltalenkille vein koiria puoli kymmenen aikoihin illalla ja Piippolakin jaksoi jo kävellä, vaikka meno olikin vähän verkkaista. Kerran Piippola teki täysstopin: pysähtyi, ei liikahtanutkaan ja toljotti vain eteensä. Minä tyhmä luulin, että on taas itsepäisyyskohtaus meneillään, ja maanittelin häntä tulemaan. Vasta pienestä huojumisesta tajusin, että reppana ei vaan jaksa.. :( Ja niin minä otin Piippolan syliin ja silittelin häntä läheisellä penkillä, eihän meillä kiire ollut. Penkillä Piippola sylissäni ihmettelin, että mikä Piippolan suusta pilkottaa. Nami oli jäänyt etuhampaiden väliin, kun oli reppanalla voimat niin vähissä, ettei ollut jaksanut namia suuhun asti viedä. Voi mun kultaa. :) Pienen tauon jälkeen Piippola taas jaksoi kävellä, vaikka ensiaskeleilla vähän horjuikin. Vielä vähän ennen kotia Piippola pysähtyi uudelleen ja niin mä kannoin suosiolla 11,4 kg Piippolan sylissä kotiin asti. Pikku reppana. :)

Hampaat olivat molemmilla muuten ihan ok, mutta Sulolla on hammasväleissä erittäin vaikeasti poistettavaa hammaskiveä ja ultraäänelläkään sitä ei ihan kaikkea saanut pois. Lisäksi yhden Sulon alaetuhampaan kaula on hampaan takaa paljastunut. Vaarana on, että se paljastuu lisää ja etenkin jos sinne pääsee kertymään bakteereja ja hammaskiveä, voi syntyä tulehdusta, joka menee hampaan kiinnityskudoksiin saakka ja hammas joudutaan silloin poistamaan. Siksi Sulon kotiutusohjeisiin tuli merkintä, että Sulon alaetuhampaita olisi hyvä harjata päivittäin.

Ostin Sulolle suloisen pienen vauvojen hammasharjan (pehmeämpi kuin varsinainen koirien harja) ja tahnaa meillä olikin ennestään. Meidän iltarutiineihin kuuluu nykyisin, että laitan nameja sohvapöydälle, ilmoitan Sulolle että "Hammaspesu!" ja Sulo tulee mun viereen sohvalle istumaan. Aloitan oikeasta yläkulmahampaasta, sitten vasemmasta yläkulmurista, ja lopuksi siirrytään alaeturivistöön. Sulo saa namin jokaisesta edes suhteellisen onnistuneesta harjan osumisesta hampaaseen, ja Oikein Hyvästä Sutimisesta saa vähän isomman namin. :) Tosi kiltisti Sulo antaa pestä hampaat, tuntuu että joka kerta menee hiukan paremmin kuin aiemmin, vaikka välillä pesu on tosiaan vain sutaisua. Alaetuhampaiden takaosan pesen kyllä aina kunnolla, samoin edestä yhden tietyn kolosen, siihen kun kertyy aina kaikenlaista möhnää.

Hampaiden harjauksen lisäksi hampaita hoidetaan antamalla luita (puru- ja oikeita) ja ruuan seassa merileväjauhetta, toivottavasti näillä keinoilla hampaat pysyy siinä kunnossa, että ei jouduta ikäviin hampaanpoistoihin. Piippolan hampaita ei olla nyt harjattu (laiska mamma, hyi mua..), mutta ehkä mä Piippolallekin voisin ostaa tuollaisen helpon ja pehmoisen vaaviharjan ja alkaa pestä kulmureita, kun niihin se hammaskivi Piippolalla tulee, jos on tullakseen.


 Nyt kelpaa hymyillä!

torstai 11. elokuuta 2011

Kesäkuulumisia, osa 2: Onneton agility

Kesäkuussa ennen juhannusta aloitettiin Piippolan kanssa viiden kerran agilityn alkeiskurssi. Kurssin sisältö ja ohjaus oli sitä luokkaa, että kolmannen kerran jälkeen päätin omasta tahdostani ja useiden ihmisten suosituksesta jättää kurssin kesken.

Mielestäni ohjaus ei ollut ammattitaitoista eikä koiralähtöistä: kurssin alussa ei tullut pienintäkään johdantoa tai esittelyä agilitystä tai kurssin tavoitteista, aivan ensimmäisenä ohjaaja esitti meille yksinään jotain valssauksia ja leikkauksia mielikuvituskoiran kanssa (tanssin tarkoitus jäi epäselväksi), kurssilla edettiin aivan älytöntä vauhtia eteenpäin, koirilla ei ollut mahdollisuutta totutella esteisiin rauhassa ja tehtäviä vaikeutettiin jo ennen kuin helpommat versiot oli hallussa. Koiran epäröidessä käsky oli "uudestaan" eikä "ei enää", eikä ohjaaja oma-aloitteisesti ehdottanut ongelmaan ratkaisuja (liekö edes nähnyt koko ongelmaa?). Yritin ja halusin luottaa siihen, että ohjaaja tietää, mitä tekee, mutta muutaman kerran mun oli pakko itse ottaa ohjat käsiin ja ehdottaa, että entä jos tehtäisiin asia toisin. Mieli teki puuttua asioihin enemmänkin, mutta en tohtinut, kun olihan vastassani "ammattilainen".

No, kolmannen agilitytunnin lopputuloksena oli se, että Piippolalta katosi tekemisen ilo ja motivaatio kokonaan. :( Minä näin selvästi, mistä se johtui: tunnilla pakotettiin (ohjaajan käsky: uudestaan, uudestaan....) pitkään S:n muotoiseen putkeen, vaihtoehtoja ei ollut. S-putkea harjoiteltiin erikseenkin (huonolla menestyksellä) ja kun pari jotenkuten onnistunutta toistoa tuli, pitikin putkeen mennä riemulla juosten suoraan kahden hyppyesteen jälkeen. Jep, tokihan pari kohtuullista suoritusta tarkoittaa jo, että homma on hallussa.

Tuire Kaimio kertoi luennollaan helmikuussa, että agilityssä koiralle tehdään esteiden suorittaminen mieluisaksi ja esteen suorittamisesta on koiralle palkintona se, että hän saa edetä seuraavalle esteelle. No, hyppyesteiden jälkeen Piippola joutui kurjalle putkiesteelle, joten välttääkseen putkiesteen Piippola ei lopulta halunnut hypätä edes niitä mieluisia hyppyesteitä, jäi vain istumaan paikalleen. :( En voi ymmärtää, miten ohjaaja ei tuota nähnyt, kehotti aina vain uudestaan toistamaan tuota epämiellyttävää tilannetta. Ehkä hänellä oli kiire keskittyä kuvaamaan (vietti pitkän tovin kuvaten koiria, pitähään nettisivuille saada materiaalia).

 Piippola kesämietteissä mökillä.


Tämä ei mielestäni ollut koiralähtöistä ohjausta, ja kun ohjaaja oli haluton tai kyvytön näkemään ja ratkaisemaan ongelmia (itsellänikin oli tällaisena totaalisena amatöörinä enemmän silmää tulkita koiria ja miettiä ratkaisuja!), niin päätin äänestää jaloillani. Ja olen ylpeä siitä, että pidin koirani puolia ja luotin omaan joka harjoituskerralla vahvistuvaan tunteeseen, joka sanoi, että "tämä ei ole hyvä".

Olen käynyt Piippolan kanssa tämän saman koirankoulun arkitottelevaisuuden alkeet -kurssilla, jonka ohjaaja ei hänkään vakuuttanut taidoillaan, mutta omien taustatietojen avulla sain kuitenkin riittävästi kurssista irti. Kävin myös yksittäisellä tempputunnilla, jolla oli tuo sama ohjaaja. Vähän heppoinen tunti oli, ohjaaja istui tuolilla ja selitti suullisesti 8 eri tempun opettamisesta. Olisin toivonut, että hän olisi painottanut oikea-aikaisen palkitsemisen merkitystä temppujen opetuksessa ja edes jonkun koiran kanssa näyttänyt konkreettisesti, miten koiraa ohjataan ja miten ratkaistaan tilanteita, jotka eivät menekään kuin oppikirjassa. Paikalla ollut mieheni totesi tempputunnista, että hänkin pystyis pitämään tuollaisen tunnin, että istuu vaan ja selittää paperista.

No, tuon ohjaajan kurssille en enää olisi mennyt, mutta tästä agilitystä kuvittelin, että pakko olla hyvä kurssi, koska sitä pitää tämän koirakoulun perustaja/omistaja (?) eli hän on varmasti tosi hyvä ja ammattitaitoinen. Mutta eipä ollut luulo tiedon väärti. :( Agilitykurssin alkamisen jälkeen sain tietää, että tämä hänen koirakoulunsa on mennyt konkurssiin ja hän on perustanut uuden koirakoulun, joka jatkaa tuon entisen kursseja. Onnea vaan tälle yritykselle, siinä on sama p*ska eri paketissa, jos multa kysytään.

Kesätyttö Piippola.

Kannattaa oikeasti olla tarkkana koirakoulun valinnassa ja kuunnella suosituksia. Onneksi kävimme toukokuun lopussa Rakkaiden Haukkujen tokoagi-tutustumiskurssin, käytin sieltä saamiani oppeja tuolla agilityssä ja niiden avulla pääsin Piippolan kanssa putken kanssa niinkin pitkälle kuin päästiin (esim. kun Piippola ei halunnut mennä putkeen lainkaan, ehdotin että laitetaan nami putken suulle ja sitten siitä pikkuhiljaa syvemmälle). Ja kun tokoagin ja Rakkaiden Haukkujen koulutusperiaatteet oli tuoreessa muistissa, oli helppo nähdä ero tämän toisen koirakoulun otteessa. Totesin, että mieluummin maksan vaikka tuplahinnan kurssista, kunhan vain ohjaus on oikeasti ammattitaitoista ja laadukasta!

Meille tarjottiin hyvitykseksi 4 kerran alkeiskurssia, jossa on eri ohjaaja. Kurssikuvaus oli sanasta sanaan sama ja kertoja olisi ollut yksi vähemmän kuin tuossa meidän kurssissa, joten kauhistutti ajatella, että millainenhan tahti ja vaativuustaso siellä sitten mahtaa olla, kun meidänkin kurssi oli alkeiskurssiksi todella haastava. Asiat, joita meidän kurssilla tehtiin, ovat agilityharrastajien mukaan sellaisia, mitä tehdään vasta kuukausien, jopa puolen vuoden tai vuoden treenien jälkeen! Ja meidän piti hanskata samoja asioita jo kahden tunnin jälkeen. Ei ihme, että ei ihan otettu hommaa haltuun muutamalla harjoituksella.

Päätimme siis jättää agilityn toistaiseksi ihan kokonaan. Piippolalla on kaikki fyysiset ominaisuudet, joita hyvällä agilitykoiralla käsittääkseni on (nopeus, ketteryys, rohkeus), joten en tätä tätä agility-ajatusta kokonaan hylkää, vaikka tästä ensimmäisestä kokeilusta emme kumpikaan nauttineet. Nyt harrastetaan kaikenlaista muuta ja katsellaan rauhassa, josko joskus päästäisiin oikeaan agilitykerhoon (ja nekin valitsen suositusten perustella, en summamutikassa. Muutamia suosituksia olen saanut, mutta otan mielelläni vastaan suosituksia ja kuulen hyviä kokemuksia agilitykerhoista/koirakoulujen kursseista akselilla Espoo/Hki).

Nyt meidän "agility" on sitä, että lenkkipoluilla hypitään penkkien yli ja kotona hypätään renkaasta ja pujotellaan kartioiden välistä, olipa meillä hetken aikaa tokoagi-henkinen tee-se-itse-putkikin. :D

Kotiagility. Sulokin hyppää renkaasta mielellään. :)

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Kesäkuulumisia, osa 1: Juhannus

TAAS on mennyt ihan liian pitkä aika edellisestä päivityksestä, mutta tässä tulee nyt vähän kesäkuulumisia!

Juhannusreissua jännitin etukäteen, koska edessä oli Sulon ensimmäinen pitkä automatka ja lisäksi perillä odotti paljon Sulon kauhistuksia eli ihmisiä. Sulo ei todellakaan ole ihmisrakas, vaan suhtautuu muihin ihmisiin vähintäänkin epäillen ja arastellen, ja joskus näyttäisi jopa pelkäävän. Pelkäsin, että Sulon juhannus on yhtä tärinää ja pelkoa, ja harkitsin Sulolle SereneUmia tai valeriaanaa, josta Sulolle oli keväällä apua kotielämään sopeutumiseen. Päätin kuitenkin luottaa Sulon sopeutumiskykyyn ja reissuun lähdettiin ilmaan lisämömmöjä.

Kaikkine pysähdyksineen automatka mökille kesti 6-7 tuntia ja matka meni oikein mukavasti. Piippola nukkui ja Sulokin meni makuulle heti jo alkumatkasta, mutta niin rennoksi ei sentään heittäytynyt, että olisi pään laittanut maahan, saati sulkenut silmiään. Reppana sinnitteli silmät auki ja pää pystyssä, vaikka auto hurisi tasaista tuutulaulua ja silmät meinasi väkisinkin painua kiinni.. :)

Rento pötköttelijä ja valveilla sinnittelijä.

Perille päästiin puolen yön jälkeen, paria ihmistä lukuunottamatta kaikki jo oli nukkumassa ja päästiin rauhassa asettumaan yösijoillemme hiljaiseen saunamökkiin. Sulo ja Piippola nukkuivat molemmat mun kanssa kapeassa hetekassa, ihan hyvin mahduttiin.... :D

 Saunamökissä. Peti petattu, kohta nukkumaan pitkän automatkan jälkeen.


Sulo kohtasi kaikki vieraat ihmiset heti seuraavana aamuna, ei ihan kaikkia kerralla sentään, mutta jo muutaman vieraan ihmisen läheisyys sai Sulo-reppanan tärisemään. Kaikille annettiin ohjeeksi olla neutraalisti, niinkuin Suloa ei olisikaan ja pyydettiin, että kukaan ei edes yrittäisi lähestyä Suloa tai houkutella luokseen. Sulo saikin tarkastella ihmisiä ja tapahtumia omalta turvaetäisyydeltään. Pikkuhiljaa Sulon jännitys lieveni, ja kun sunnuntai-iltana koirat jäivät saunomisemme ajaksi mökkiin ilman meitä, omia ihmisiään, sain saunasta tullessa kuulla, että Sulo oli istunut vieraiden ihmisten keskellä sohvalla (ei ollut mennyt pois, kun tulivat siihen!) ja antanut silittää itseään! En ollut oikeasti uskoa kuulemaani, mutta vannoivat, että totta se oli! Voi rohkeaa Suloa, neljässä päivässä näin suuri edistys! =)

 Mölkkypelin ihmettelyä.
 
Sulo kaivoi itselleen rantaheinikkoon pienen 
pesän. Eihän sitä aina jaksa olla porukassa.

Sulon kasvanut rohkeus näkyi myös siinä, että keittiössä Sulo usein salli vieraiden ihmisten kulkea läheltään ja saattoipa Sulo jopa käydä nuuhkaisemassa lahkeesta. :) Jännitys sen sijaan näkyi mm. siten, että Sulo innostui leikkimään vasta muutaman päivän jälkeen. Odotin leikkejä paljon aiemmin, koska mikäs sen ihanempaa olisi ollut, kuin juosta kilpaa Piippolan kanssa pitkin pihoja ja rantoja, niinkuin tekevät kotonakin lenkeillä, kun vapaaksi pääsevät. Mutta sitten kun leikki alkoi maistua, niin huhhuh, mitä meno se oli! :D Ei ihme, että Piippolallakin oli jos minkänäköistä naarmua koivissaan, onneksi ei kuitenkaan mitään pahempaa sattunut. Sulo ja Piippola katosivat välillä omille tutkimusretkilleen, nuuskuttelivat rantaheinikossa, kalliolla, metsässä, pihassa, juoksivat ja touhusivat omiaan.

Otetaan kisa, kumpi on ensin ylhäällä mökillä?

Sulo saunarannassa. Rantakalliolle menevää "tietä" pitkin olikin kiva
juosta peräkanaa kalliolle ja takaisin ja sitten saunan ympäri
ja sitten taas kalliolle ja takaisin et cetera ad infinitum....

Kaiken nuuskuttelun ja juoksentelun jälkeen uni maittoi.

Mun vanhemmat ja muutkin näkivät nyt Sulon ensimmäistä kertaa ja kaikki ihastuivat kovasti. :) Sulo sai positiivisia kommentteja hauskasta ulkonäöstään ja ilmeistään, ja etenkin ihanasta luonteestaan. Analyysi oli, että ujo ja arka Sulo on oikein kiltti, suloinen ja herttainen, perusutelias, fiksu ja älykäs koira. Uteliaisuuden ansiosta Sulo sopeutuu lopulta uusiin tilanteisiin ja oppii voittamaan pelkonsa, koska uteliaisuus on määräävämpi ominaisuus kuin arkuus. Aika nappiin osunut analyysi, sellainen Sulo juuri on! Mökilläkin Sulo Sulo uskalsi jo parin päivän jälkeen uskalsi olla rauhallisena tilanteissa, joista olisi ensimmäisenä päivänä joko paennut tai paikalleen jäädessään tärissyt. Mä olin Sulosta aivan valtavan ylpeä, hienosti hän pääsi yli stressistä ja osasi jopa rentoutua vieraiden ihmisten lähellä!

Sulo sai myös ensimmäistä kertaa maistaa savustettua ahventa, tosin ihan pikkiriikkisiä palasia. Ja herkkuahan ne olivat, kuten Piippolallekin (ja mulle).. =)

 Tuo isokin on ahventa. Kalan pituus 49cm, painoa 1,4kg.


Tulimme mökille myöhään to-iltana ja kun tiistaina aamupäivällä kävelin koirien kanssa rantasaunalle ja sanoin ääneen että "Onpa kurjaa, kun pitää lähteä pois, voi kun voitais olla täällä vielä vähän aikaa", Sulo päästi ison, äänekkään huokauksen, ihan kuin olisi ymmärtänyt, mitä sanoin. :) Oli oikeasti kurjaa lähteä, kun koirat nauttivat olostaan niin paljon ja niin minäkin. Ja paluumatkalla Sulo kävi autossa heti makuulle, laittoi pään penkille ja sulki silmänsä. Niin se Sulo oppii. :)

 "Minäkin kirmailen täällä kallioilla!"